Aamuhämärässä käytiin isännän kanssa, kuvailemassa kylmää jokea. Joen rannassa oli uskomattoman kaunista. Jäälauttoja ajelehti ripeää tahtia vedessä eteenpäin.
Rakastan värejä, ja muotoja. Olen aina rakastanut.
Pikku tyttönä aloitin piirtämään, ja 14 vuotiaana tartuin ensimmäisen kerran pensseliin ja öljyväreihin.
Valokuvia otin jatkuvasti, jotta muistaisin värit ja muodot. En pidä pikkutarkasta jäljestä. Kunnioita niitä, jotka tekevät tauluja kuin olisi valokuva otettu.
Tauluja syntyi, ja näyttelyitä tuli pidettyä useita. Sitten tuli kuvioihin isäntä ja perheen perustaminen. Taiteen tekeminen jäi tauolle pitkäksi aikaa. Tuttu taiteilija sanoi minulle, älä sure, kyllä se taide vielä tulee takaisin.
Tulikin kun poika oli alakoulussa. Silloin pidettiin 2 yhteisnäyttelyä hepun kanssa.
Nyt viimeisemmästä näyttelystä tulee kohta 5 vuotta kuluneeksi. Olen ihan jumissa. Hirveä halu olisi tehdä tauluja. Aiheitakin olisi. Mutta! Nämä viimeiset vuodet on olleet niin vaikeita. Etenkin kulunut vuosi. Fyysisesti ja henkisesti. En kerta kaikkia pysty aloittamaan.
Sisällä tuntuu siltä, että haluan luoda jotakin kivaa, omaa silmää miellyttävää. Tiedän, jos pääsisin alkuun, maalaminen lähtisi sujumaan. Paitsi etten enää pysty käyttämään öljyvärejä, vaan käytössä on akryylivärit.
Onneksi on kamera, jolla voi ottaa juuri sellaisia kuvia kun haluaa. Mutta kun tuntuu ettei pelkkä kamera riitä. Ehkä sisällä ja ulkopuolella, oleva solmu joskus helpottaa, ja pystyn taas maalaamaan.
Sillä välin jatkan kuvaamista ahkerasti. Minun henkireikäni!
