Jään alla on pimeää!
Kävin tänään rintarangan magneettikuvassa. En muistanut kuinka ahdasta putkessa olikaan. Ennen magneettikuvausta hirvitti, mitenkä päin putkessa ollaan. Mutta onneksi kuvaus tapahtui selällään! Tai onneksi ja onneksi, tuskallistahan se oli oikaista selkää kovalle alustalle ja koittaa olla paikallaan. Kaiken lisäksi aamuisin hengitys on ihan tukossa, yöllä kurkkuun kertyvän liman takia. Kotona otin kohtauslääkettä valmiiksi, että hengitys kulkisi.
Asetuin kuvausalustalle, pää tuli telineeseen, telineen reuna piti olla hartioissa kiinni. Hoitaja tunki minun korviini korvatulpat ja tuki niskan ja posket pehmusteella liikkumattomaksi. Hän myös peitteli ohkaisella viltillä jalat ja vartalon, ja antoi käsiin soittokellon jos jokin hätä tulee.
Sitten sitä mentiinkin jo putken sisälle! Huh! Iskeekö paniikki vai ei! Onneksi minulla on pieni nenä, ettei se ota kuvausputken kattoon kiinni. Hartiat lysyssä sitä on putkessa. Pitäisiköhän silmiä kiinni, vai auki? Päätin laittaa silmät kiinni.
Kohta kuului ääni jostakin joka sanoi, kuvaus alkaa, tulee kolme kolmen minuutin sarjaa. Saman tien kone alkoi rätisemään. Minä koitin nieleskellä ja koittaa saada sydänmen sykettä laskemaan. Kone sanoi mamma mamma ja trrr trrr. Miten sitä voi noin paljon hirvittää olla putkessa! Olen ollut useasti kuvattavana, ja ei se näköjään helpota.
Koitin ensin laskea minuutteja, mutta ei siintä tullut mitään, sitten höpötin mielessä itselleni että rauhoitu! Aloin miettimään, mitä ruokaa teen tänään, ja onkohan poika jo herännyt.
Alaselkää ja oikeaa lonkkaa koski hirveästi paikallaan olo, varpaat meni tunnottomaksi. Koitin varovasti liikutella niitä, ettei kuvaus mene mönkään.
Putkeen tulvi alkuksi viileää ilmaa, joka helpotti hengitystä, mutta ajan kuluessa, minulla oli valtavan kuuma peiton alla. Tuntui että hiki virtasi niskaa pitkin, ja kädet olivat peiton alla kuin saunassa.
Mietiskelin että koskahan se 9 min on mennyt kun mitään ei kuulunut. Sinnittelin lonkkakivun kanssa ja ajattelin, että se kuvaus on kohta oltava valmis. Saman tien kone sammui ja minut vedettiin viileään huoneeseen. Jes nyt se oli ohitse!
Lavitsalta en meinannut päästä ylös, mutta onneksi hoitaja auttoi. Kyseli koska on lääkäri, kuvat menevät hänelle.
Kömmin pukuhuoneeseen vetämään takkia päälle ja kenkiä jalkaan. Kuvauksessa ei saa olla koruja, kelloja, silmälaseja ym. mikä haittaa konetta. Kuvattavanahan ollaan vaatteet päällä. (liivejä ei saa olla) Ei se kuvaus loppujen lopuksi niin hirveä ollut. Kun ensi hirvitys lakkaa, ja keskityy hengittämään ja ajattelemaan jotkain muuta, aika mennee nopeasti putkessa.
Isäntä odotti odotushuoneessa. Katselin että koneessa olin reilu 30 min. Aika meni toisaalta äkkiä putkessa, vaikka ensin tuntuu että kuvaus kestää iäisyyden.
Käveltiin autolle ja lähdettiin kotia kohden. Autossa minulle tuli valtavan paha olo, melkein olisin voinut oksentaa! Oliko syynä kuuma ilma putkessa, vai se että selkä ja lonkka joutui olemaan kovalla alustalla pitkään paikoillaan. Pidin ikkunaa auki autossa koko ajomatkan että saan raitista ilmaa. Onneksi olo helpotti jossakin vaiheessa kotona. Kahden viikon kuluttua lääkäriin.
