ÄIDIN MUISTOLLE
Suunnatomasti kaivaten, ja äidin muistoa kunnioittaen. Suru on nyt vahvana läsnä, mutta muistot eivät ikinä häviä.
Tämä postaus on tehty joulukuussa 2014
Minua pelotti mennä usein äitiä katsomaan, kun hän oli viimeisiä aikoja elossa. Puhuin eräälle hoitajalle pelosta. Hän sanoi, että sama äiti hän on kuin aikaisemmin, ei tarvitse pelätä.
Muutamaa päivää ennen itsenäisyyspäivää, äiti sanoi, että hän istuu sängyllä ja katselee linnan juhlia.
Seuraavana päivänä meidän mennessä katsomaan häntä, äiti oli siirretty toiseen huoneeseen. Huoneessa paloi kynttilä.
(Edellisenä päivänä lääkäri sanoi minulle, hän on se joka päättää lääkkeistä. En minä ollut puhunut mitään lääkityksestä. Sanoi myös minulle, tajuatko, että äitisi tulee tukehtumaan, kun kasvain painaa henkitorvea. Sitten hän sanoi itsekseen, että hänhän voi! Minulle ei selvinnyt mitä tarkoitti).
Äiti rauhoitettiin lääkkeillä! Muutamien päivien aikana, hänelle nousi kuume. Nesteytys lopetettin.
Kahdeksas päivä minulle soitettiin illalla, että äiti on nukkunut pois.
Lähdimme nopeasti katsomaan häntä. Äiti oli vielä lämmin, kun silitin hänen poskea, ja toivotin hyvää matkaa.
Onneksi isä oli hoidossa, ettei meidän tarvinnut hänestä huolehtia.
